Tavallisen ihmisen käsityskyvystä

Muisto 1:
Äänitän kasetille minulle rakasta musiikkia, ja annan sen kirkkokuorolaisille. Kun kasetti palautuu minulle, saatesanat ovat: "Ei tämmöinen tavallinen ihminen tästä ymmärrä oikein mitään".

Muisto 2: Seurakuntalainen tulee käymään, ja tuo tullessaan cd-levyn, jolle on tallennettu Vivaldin Vuodenajat. Saatesanat: "Sää kun tunnes tuot musikkit, ymmärräs varman tästäki." Levyn lahjoittaja ei pitänyt musiikista, tykkää kyllä kovasti suomalaisesta iskelmämusiikista.


Havainto 1:
Pidän suunnattoman paljon varhaisperunasta. Erityisesti Siikli-niminen lajike on tavattoman maukas peruna, jota olen käynyt tässä toista kuukautta ostamassa eräältä ystävältäni, joka viljelee sitä suurella ammattitaidolla.

En ymmärrä sitä prosessia, miten idätetty peruna, kun se laitetaan maahan, joka asianmukaisella tavalla lannoitetaan ja kastelllaan, kasvattaa uusia perunan mukuloita. Mutta ne Siikli-perunat ovat aivan parasta, mitä näillä hetkillä ruokapöytäänsä saa. Sen tiedän. Minun ei tarvitse tietää, mitä siellä mullan alla tarkkaan ottaen tapahtuu, tai kuinka viljelijä on saanut perunansa onnistumaan.

Havainto 2:
Ihastelen näinä päivinä luonnon suunnatonta kauneutta. Erityisesti silmääni miellyttävät kissan- ja kurjenkellot sekä päivänkakkarat. Nuo kedon kukat ovat suoraan sanottuna kauneinta, mitä tiedän. En tiedä, miksi niitä ei kasva kaikkialla, mutta täällä lounaassa kasvaa, ja paljon. Samoin ihastelen täällä lounaassa pylväskatajia, joita on vähän joka paikassa. Kotipuolessa katajat ovat kituliaita pensaita, ja Lapissa taas ns. pöytäkatajia.

Johtopäätös:

Minä ihmettelen suunnattomasti sitä ajatusta siitä, että musiikkia pitäisi ymmärtää. Eikö hyvänen aika riitä se korvan tuoma havainto - nämä sävelet ovat kauniita. Haluan kuulla nämä uudestaan.  Olisiko kyse jostain yhteiskuntaluokkien aikakaudelta oleva käsitys herrojen musiikki - kansan musiikki. En käsitä tuota jakoa.

Usein kuuntelen esim. Muistojen Bulevardi- ohjelmaa radiosta, siis sellaista ohjelmaa, jossa soitetaan menneiden vuosikymmenten suosikki-iskelmiä. Nautin niistä suunnattomasti.
Samana päivänä kuuntelen Aulis Sallisen kvartettoja tai sinfonioita, Arvo Pärtin harrasta musiikkia, Bachin kantaatteja, harjoittelen Mendelssohnin urkusonaattia, kuuntelen progea tai muuta rockia suoratoistopalvelusta, nautiskelen country- , blues - tai cajun - musiikista tai laitan suomalaista uuskansanmusiikkia soittavan Hohkan musiikkia. Tunnen  miltei liikutusta, kun Juha Vainio laulaa "Kotkan poikii ilman siipii" tai soittaessani tai kuunnellessani Vivaldin sellosonaatteja.

En ole mitenkään epätavallinen ihminen. Nukun, syön, ruumiintoimintoni ovat tavalliset, rakastan, vihaan, tykkään ja inhoan.

En voi käsittää siis esim klassisen musiikin vieroksuntaa yhteiskunnalliseen asemaan tai koulutustasoon vedoten.

Väitänkin, että monet meistä omaksuvat järjestöjohtajiensa käsitykset. Mitä typeryyttä! Järjestöjohtajat ovat ihan ok ihmisiä, mutta ei ne kaikessa oikeassa ole.

And I say to myself: What a wonderful world! tuumi Louis Armstrong.

Laulun tai soiton lahjasta

"On se ihanaa, että jollakin on tuommoinen lahja".

Muusikko saa joskus kuulla nuo sanat, ja tietysti jokainen ymmärtää, että hyväähän tuo asiasta mainitsija tarkoittaa. Etenkin Savossa ja Varsinais-Suomessa, jotka ovat kiertoilmaisujen ominta aluetta maassamme, näin sanoja haluaa kertoa laulajalle tai soittajalle pitäneensä esityksestä.

En tiedä, onko omassa päässäni joku yliherkkyys, mutta mielestäni tuo alussa sitaateissa oleva lause sisältää ajatuksen, että laulajuus tai muusikkous olisi huomattavalta osin lahjaa, siis asia, jonka eteen ei tarvitse tehdä työtä, vaan joka tulee ilman vaivannäköä.

Jos se tarkoittaa sitä, niin puhe on täyttä roskaa. Kun laulaja laulaa kauniisti tai muusikko soittaa vaivattoman näköisesti ja hyvin, niin voin vakuuttaa takana olevan laskematon määrä työtunteja.  Totta ilmaisussa on se, että on olemassa ihmisiä, jotka oppivat soittamaan / laulamaan huomattavan nopeasti. Mutta ilman kovaa työtä ei kukaan laula tai soita hyvin, ne taidot on hankittava pitkällä ja määrätietoisella harjoittelulla.

Musiikilliset kyvyt ovat sellaiset, että niitä pitää viljellä ja varjella, jos aikoo hyväksi tulla. Eri asia on se, että moni jää melko vaatimattomalle tasolle, kun mielenkiintoa kehittää itseään ei ole.  Moni ajattelee, että laulan tai soitan sen, mitä ihmiset ymmärtävät. Tuo asenne on valitettava, mutta yleinen. "Ei tavallinen ihminen ymmärrä hienouksia" on ilmaisu, joka muusikon sanomana paljastaa täydellisen ylimielisyyden musiikkia kohtaan. Tosi muusikkous on nöyryyttä tehtävän edessä, hellittämätöntä itsensä arviointia.  Nämä sanat muuten kirpaisevat itseänikin.

Olen jopa itse tehnyt kanttorin työtä monia vuosia rutiinilla, kun sain hoitaakseni muita tehtäviä. Se oli suuren rappion aikaa musiikillisesti, ja viimeiset 4-5 vuotta on mennyt, kun olen uudestaan opetellut soittamaan.  Laulusta huolestuin jo v. 2007, ja sitä "huollatin" opettajan johdolla omalla kustannuksellani viisi vuotta. Se siitä "lahjasta".

Osa muusikoista on semmoisia, jotka eivät ole lahjakkaita siinä mielessä, että mitään ei tule ilman kovaa työtä. Tai joiden lahjakkuus on yksipuolista ja vain osan aluetta kattavaa. Otan esimerkkinä henkilön, joka katselee aamuisin vessan peilistä ärtyneenä minua.

Minulla on kyky kuulla melodiat ja harmoniat. Liekö tullut siitä, kun aloitin soittamisen nurinkurisesti opettelemalla sähköuruilla sointumerkeistä. Harmonian opettajana erittäin merkittävä oli ns. magnus-soittimille tehdyt nuottikirjat, joissa oli sointumerkit tunnettuihin lauluihin. Sitten oli kuvana esitetty, mitä koskettimia painetaan kuhunkin sointuun, ja niiden käännökset. Siinä oli oma oivallus, ymmärsi, mitä intervalleja on kussakin soinnussa, millaisilla intervalleilla tulee soinnun laatu etc...

Kun sitten opiskelin musiikkia ihan oikeasti paljon myöhemmin, kuulin säveltapailun tunnilla melodiadiktaatit ja sointujaksot ilman minkäänlaista vaivaa. Oliko se lahjaa vai kymmenien vuosien "sointumerkki-" ja korvakuulolta soittamisen tuomaa tottumusta? Veikkaan jälkimmäistä.  Jos siinä lahjaa on jotain, niin se on sitä, että sointumerkkejä hitaasti mieleen painaessa sain oivalluksia.

Eli pelimannihenkinen soittelu lapsena ja nuorena saattoi hankaloittaa esim. pianonsoiton oppimista kunnolla (en osaa vieläkään muuta kuin lähinnä vapaan säestyksen, oikeita pianokappaleita osaan varmaan yhden käden sormilla laskettavan määrän), mutta taas toi erittäin vankan pohjan teoriaopinnoille, harmoniaopille. Nykyisin, kun kuuntelen musiikkia, hamuilen netistä usein partituurin esille, ja sitä tutkiessani ja seuratessani saan aikamoisia oivalluksia...

Mutta siis, jos opettelen vaikka urkukappaletta, saan istua kelpo tovin soittopenkillä ennenkuin kappale sujuu. Kiusaus lähteä improvisoimaan (joka siis pelimannihenkisestä menneisyydestä johtuen on minulle helppoa kuin heinänteko) on suuri, etenkin juhla-aikoina, kun tilaisuuksia on solkenaan. Improvisoinnissa (aika kotikutoisessa sellaisessa) on se huono puoli, että siinä toistuvat  samat maneerit erittäin helposti.

Mutta siis vielä palatakseni tuohon "lahjaan". Ainakin minun kohdallani se on mielenkiinto ja oppimisen ilo, vielä puolessa välissä kuudetta kymmentäkin. Kun esimerkiksi olen syksystä lähtien opetellut c-kurssin urkukappaleita oikein opettajan johdolla, olen kokenut melkoisia ilon hetkiä .

Ja kun sanot jollekin, että "on ihanaa, kun jollakin on tuommoinen lahja", älä loukkaanu, jos muusikko hymähtää, että tuo lahja se lohkaisee elämästä melkoisen siivun kolmeen muuhunkin asiaan. Harjoitteluun, harjoitteluun ja harjoitteluun.

Uusi aika, uudet virret

Lopultakin tuli sellainen päivänpolttava aihe, josta uskon voivani kirjoittaa asiantuntemuksella tai no, paremminkin ehkä kuitenkin kokemuksella. Enhän minä mikään hymnologian asiantuntija missään tapauksessa ole, joskin virsistä melkoisen paljon pitkähkön kanttorinurani nojalla tiedän.

Kirkolliskokoushan käsittelee juuri näinä aikoina virsikirjan lisävihkoa. Millaiseksi se sitten tulee, on vielä ns. "pitkässä kuusessa", mutta jonkinlainen ehdotus on olemassa. Siihen en tässä vaiheessa puutu, mutta kommentoin uutisointia täältä urkuparven vinkkelistä.

Tarkastelen nyt aiheesta tiedotusvälineissä ollutta yhtä uutista, ja kommentoin sitä täältä urkuparvelta katselijan näkökulmasta.

Ylen nettisivuilla julkaistiin 1.11. uutinen otsikolla "Uusi aika, uudet virret - Juice ei kelvannut, Cat Stevens kyllä".

Juttu on sinänsä suurimmalta osalta asiallinen, otsikon raflaavuus on kyllä hyvän maun ulkopuolella.  Myöskin jutun ensimmäinen kappale osoittaa kyllä jonkinasteista asenteellisuutta ja siinä on mielipiteitä, joihin en ihan täysin voi yhtyä.

Suomalainen virsikirja tihkuu melankoliaa, synnintuntoa, ankeutta ja surkeutta. Elämä on kärsimyksen täyttämää ja ihminen on vaivainen mato matkamies maan. Nyt synkistelyn perinne halutaan katkaista. Kirkkokansa saa ensi vuonna veisattavakseen 80 uutta virttä, joissa kaikuu elämänriemu ja nykypäivä.

Melankolia, synnintuntoa, ankeus ja surkeus?
En voi väittää, etteikö virsistä löytyisi melankoliaa, synnintuntoa, ankeutta sekä surkeutta. Mutta juuri niistä samoista teksteistä löytyy aina myöskin sarastava toivo. Valoa kuitenkin on tunnelin päässä, eivätkä ne ole vastaantulevan junan valot. Puhutaan kristillisestä toivosta. Ja kirjoituksessa sivuutetaan ja jätetään huomioimatta täysin ainakin oman kokemusmaailmani mukaan tulevaisuudenuskoa sivuavat virret, jollaisia ovat vaikkapa 389 "Jumalan haltuun anna", joka on kirjoitettu ruttoepidemian aikana (luepa pahuuttasi se teksti) tai vaikkapa 600, Hyvyyden voiman uskolliseen suojaan, joka on kirjoitettu natsi-Saksan keskitysleirillä. Nuo virrethän on kirjoitettu hyvin karuissa olosuhteissa, mutta mistä se usko ja luottamus, joka niistäkin henkii? Se ilo ja toivo on jotain suurempaa kuin huoleton rallatus.

Otan vertailukohdaksi suomalaisen iskelmämusiikin. Olin juuri eilisiltana miesten vesijumpassa, ja ohjaaja rytmitti liikuntaa toivomusten mukaisesti suomalaisilla iskelmillä. Niin lihaksi tullutta surkeutta ja epätoivoa ei virsikirjasta löydy. Laulujen sanoissa naiset lauloivat puhumattomista miehistään, jotka he pian jättäisivät, tai sitten riidan jälkeen työmatkalle ovet paukkuen lähteneelle miehelle esitettiin kysymys, että muistatko edes minua. Miesten kohdalla suosittu aihe tuntui olevan eron jälkeinen yksinäisyys ja toiseus, ja anteeksiannon ja sopimisen mahdollisuutta ei voi edes olla olemassa. Ollaan sellaisessa tilanteessa, johon ainoana lohtuna on känninen sutaisu ja avautuminen vieraan naisen kerran auenneessa sylissä! Siinä sitä sydämen ympärille kiertynyt piikkilankakin helpottaa. Näihin eilen kuulemiini iskelmiin verrattuna ovat virsikirjan jo olemassa olevan laitoksen  Usko Jeesukseen tai Kiitos ja ylistys- osastot suorastaan ylitsepursuavan riemukkaita.

Cat Stevens
Cat- parasta tuli Juicen antiteesi, hän sai armon suomalaiseen virsikirjaan. No, tarkemmin ajateltuna kyse on irlantilaisesta kansanlaulusta Morning has broken. Cat Stevensillä oli onni olla sen tulkki 1970- luvulla, ja mielelläni kuuntelen sitä vielä tänäkin päivänä. Aion muuten laulun tultua virsikirjaan soittaa ainakin pianolla säestäessäni aika paljon samaa säestystä kuin on albumille Teaser and the Firecat - päätyneessä versiossa.

Mutta miksei Juicea, miksi Syksyn Sävel ei kelvannut virreksi?
"Katu täyttyy askelista/elämä on kuolemista/pannaan käsi käteen, ollaan hiljaa.
Pyydä minut aamuteelle/anna vettä kuihtuneelle/nyt on elokuu, ja minä olen viljaa.

En ilosta itke, en surusta itke, jos itken, niin itken muuten vaan/
ja muualla oot ennenkuin huomaatkaan.
Häntä rakastin paljon, sua rakastan joskus enemmän,
Ole mulle vähän aikaa hän.

Ota minut sinun uniin, vaikka nousen toisiin juniin, nyt on lokakuu ja minusta näkee sen.
Kun tulen kiinni sinuun, jumalatkin uskoo minuun, vaikka itse aina usko en."

Kysyn, että missä tässä tekstissä on toivoa tai luottamusta? Eikö tuo liene kuitenkin kuvausta ihmisen tunteista ikävässä tilanteessa - se ei ole koskaan ihmisen elämässä vierasta, uskoipa tahi puski.

Tässä suositussa kappaleessa en ainakaan minä, kappaleen kaikista ansioista ja siihen samaistumisen helppoudesta huolimatta, löydä perusteita virsikirjaan hyväksymiselle. Muutenhan koko runo on alistunutta ruikutusta, mutta kun kirjoittaja käy kiinni sinuun (naiseen?), niin hänelle tulee sellainenn käsitys, että jumalatkin häneen uskovat, vaikka hän itse ei ole asiasta lainkaan varma.

En vähättele tekstin aitoutta enkä sen kuvausta tavallisen ihmisen ajatuksista. Virsikirja on kuitenkin kristillistä uskoa esillä pitävä. Uskoon toki kuuluu epäily (koska valaissee kointähtönen  mua köyhää kerjääjää, koska päättyy matka yöllinen, on yhä hämärää, taivaalle nostan yhtenään katseeni kaipaavan, valoa jos en näekään, sen tiedän koittavan), mutta myös jonkinlainen luottamus Jumalan mahdollisuuteen ja kykyyn hoitaa asia kuntoon. Tuo luottamus puuttuu taiteilija Leskisen (ja monen muun) tekstistä.

Sen tähden, vaikka pidän itsekin Syksyn sävel- kappaletta varsin hyvänä ja helposti samastuttavana, en olisi sitä virsikirjaan laittamassa.  Perustelen sillä, että virsikirjan tulisi kuitenkin olla kaikesta kristitynkin ihmisen elämään erottamattomasti kuuluvista epäilyistä, epäonnistumisista ja suruista huolimatta olla viitoittamassa ajatuksia Kristuksen armahtavaisuuteen meidän epätäydellisyydestämme huolimatta.


Luonnonsuojelu ja kaupunki, ihmisen paikan etsiminen
Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että näistä teemoista kirjoitetaan virsiä. Luonnonsuojelusta tai ainakin siihen liittyvistä asioista on jotain jo nykyisessäkin virsikirjassa, mutta eipä lisä pahaa tee. Monikulttuurisuuttakin on ollut, jo kohta 30 vuoden ajan on virsikirjassa ollut negrospirituaaleja, iskelmämusiikkia (Simojoki), vanhempien ja koeteltujen genrejen rinnalla.

Minulla ei ole mitään sitäkään vastaan, että on hengellisiä lauluja Latinalaisesta Amerikasta tai Afrikasta. Olisiko inuiiteilta tai samojedeilta? Kai hekin ovat sellaisia tehneet?

Kritiikin suunta

Minä, tavallinen suomalainen kanttori, en kritisoi ollenkaan virsikirjan lisävihkohanketta enkä virsikirjaan lopulta päätyviä lauluja.


Uutisointia vähän ihmettelen. En ehkä niinkään kritisoi.

Ihmisen kokemus kaikesta ilmaisun lajistahan on aina aito ja näin ollen pätevä. Esimerkiksi tämän kirjoittaja kokee heavy-musiikin tuosta 1980- lopulta lähtien mieltäkääntävän vastenmieliseksi, vaikka Led Zeppelin, Deep Purple ja Rainbow ja jotkut muutkin maistuvat edelleen. Samoin tämän kirjoittaja vihaa teknomusiikkia ihan sen vuoksi, ettei hän löydä mitään kosketuspintaa siihen. Mutta silti en voi mitään sille, että metallin eri lajeja ja teknoa tehdään, ne tavoittavat jotkut, eikä heidän kokemuksensa ole ollenkaan sen vähäarvoisempia kuin omat kokemukseni, joita varmasti peilaan.


Äsken käytin vähän typerääkin vastakkainasettelua Suomi-iskelmä contra virret. Sanottakoon, ettei minulla ole mitään suomalaisia iskelmiäkään vastaan, vaikkeivät ne ehkä lempimusiikkiani olekaan.  Mutta jos joku siitä lohduttomuudesta saa voimaa ja päättelee, ettei ole surkeutensa kanssa yksin, niin ei pahaa sanottavaa. Ne eivät välttämättä ole ristiriidassa kristillisen uskon kanssa, mutta eivät toisaalta niin erityisesti yleensä sitä esillä pidäkään. Aitoa elämän kuvausta on vaikka kuinka paljon ja vaikka missä taidemuodoissa.

Itselleni yksi rakkaimpia musiikkiteoksia on Frantz Schubertin Winterreise- laulusarja, joka kertoo aika paljon samoista asioista kuin suomalainen ruikutusiskelmä, musiikin kieli vain puhuttelee enemmän.

Virsikirjakin on tämän kirjoittajalle tärkeä kirja. Tunnen monta ikääntynyttä ihmistä, jotka ihan lukevat virsiä. Ja miksipä ei: nuo sadat virsirunot kuvaavat ihmisen tuntoja tässä elämässä kristillisen uskon näkökulmasta. Tämän kirjoittaja laulaa virsiä mielellään, ja käyttää ammatissaan paljon aikaa miettiessään säestystapoja ja sitä, kuinka säestys tukisi veisuuta parhaiten. Vielä olen virsikirjasta sitä mieltä, että siihen otettujen laulujen tulee olla hengellisiä.

Mikä se hengellinen laulu oikein on?

Mikä on hengellinen, mitä hengellisyys? Sanakirja määrittelee hengellisyyden aineettomaksi asiaksi, joka liittyy uskontoon.  Hengellinen runo on siis ihmiselämästä kertomista uskon näkökulmasta. Ja kristityllä ihmisellä on usko toiseen todellisuuteen, jota emme voi nähdä emmekä sen kummemmin todistaakaan. Uskovalla ihmisellä on vain sellainen sisäinen kokemus, että Jumala on olemassa, ja hän luottaa niihin lupauksiin, mitä pyhät kirjoitukset antavat.

Tällaisia ajatuksia herätti yksi ainut uutinen, joka julkaistiin Internetissä Yle.fi- sivustolla 1.11. 2015, ja jota muokattiin seuraavana päivänä.